Vanhoissa valokuvissa on sitä jotain, mitä nykytekniikalla ei voi korvata.
Se tunnelma ja tyylija oi sitä onnea, kun joskus sattuu löytämään sukulaisilta laatikollisen mustavalkoisia kuvia vuosilta, joita kukaan ei enää varmasti tiedä.Tai sitten taas niitä valokuvia, joista joku muistaa tasantarkkaan kaiken ikuistetusta tilanteesta, piilevästä tarinasta.
Tarinat kiehtovat. Ne antavat tietynlaisen kutkuttavan taustan muuten mahdollisesti tavallisen oloiselle kuvalle tai tavaralle. Tarina antaa sisällön ja oven siihen tunnelmaan, minkä kuvaaja ja kuvattavat ovat mahdollisesti kuvanottohetkellä tunteneet. Kuka tietää, mikä tarina tämänkin noin vuonna 1887 otetun kuvan ja haikaran takana piileskelee, minä en sitä ainakaan vielä tunne.
Viikonloppu on sisältänyt paljon iloa, ystäviä, sekavia riemunkiljahduksia ja tiedättehän, sellaista hämärää, mutta ehdotonta rakkautta elämää kohtaan.
Elämää, jossa sitä ei voi millään tietää, minne sitä tuleekaan päätymään. Tuleekohan minusta vaikka Panaman banaanilaatikoiden nikkaroija tai vaikkapa vanhojen, tarinoita sisältävien huonekalujen entisöijä, senhän sitte näkee sitten joskus minne tuulet kuljettavat. Ja kerrankin, kerrankin minun pienen elämäni aikana en ole lainkaan ahdistunut tästä tietämättömyydestä. Minulla on työ, josta nautin täysin rinnoin, ja vuosi, jolloin voi tapahtua mitä vaan ja kerrankin osasin sanoa itselleni: älä murehdi vaan elä.
Ja sen lupaan tehdä.
Mahtava tunne, mahtava päätös tämä välivuodelle jääminen.
Fiilistelläänpä sunnuntaita
vielä kerran!
Suosittelen kaikille elämäniloisille ja itselleen loistavia päätöksiä tehneille Kaija Koon biisiä: Kaunis rietas onnellinen. Ja keikkaakin voin suositella, sekin tuli tällä viikolla tsekkailtua ;)
